Pimu

Moi.

Mä oon Pimu. Oon vuoden ja 4 kuukautta päälle (plus jotain viikkoja ja päiviä). Pimu ei oo mun oikee nimi, mutta lempinimi kyllä. Mun äiti keksii aina hassuja nimiä, kun herään päiväunilta se hihkasee aina "no moi pimpuli pim ja pampuli pam".

Mä oon aika ilonen tyyppi ja varsinkin mun isoveikka saa mut helposti nauraan. Se saa mut kyllä kitiseenkin aika nopeesti, välillä riittää se että se tulee haliin mua. Mä oon hoksannu että aina sillon ja muullonkin, voi kiljua niin korkeelta ja kovaa, kun vaan pystyy. Se on kaikenlisäks hauskaa ja naurattaa mua, en vaan ymmärrä miks äiti ei naura, vaan komentaa ettei saa kiljua.

Oon aika rauhallinen uusissa tilanteissa ja tykkäänkin tarkkailla muitten touhuja hetken ennen kun ryntään sekaan.
Mä pölpötän hirveesti omaa kieltäni ja äitin mielestä oon alkanu pölöttään lähiaikoina hieman erilailla, ihan niinkun kertoisin oikeesti jotain hyviä juttuja muille. Osaan mä muutamia oikeita sanojakin esim. pappa, kakka, kissa, kiitti, kyllä, kenkä, kirja, äiti, täällä.
Mä muuten tykkään paljon kengistä. Niitä on kiva kanniskella ympäriinsä ja sitten äiti ettii niitä hikipäässä kun ollaan lähössä ulos.
Jos ei olla lähetty ulos tarpeeks nopeesti aamupalan jälkeen, mä haen mun kengät ja lätsän eteisen peilikaapista ja vien ne äitille. Sit se yleensä tajuaa, että lähetään nyt jo ulos.

Äiti sanoo että oon selvästi temperamenttisempi kun mitä mun veli on ollu pienenä, oon ollut jo syntymästä saakka. Jos joku asia ei miellytä, niin lähellä olijat kuulee sen varmasti. Pitäähän sitä mielipiteensä kertoo. Leikkipuistoissa meen kuitenkin vähän hämilleni, jos joku muu lapsi vie leluja mun kädestä tai tulee taputteleen päähän, en oikein tiedä mitä tekisin ja istun vaan hiljaa paikallani.

Liukumäen laskeminen on tosi kivaa, ehkä vielä kivempaa on se rappusten kiipeeminen ylös. Mä osaankin sen jo hienosti, vaikka välillä äiti puhuu että oon viä hieman kömpelö. Keinuminen oli ennen mun lempi puuhaa, tykkään mä siitä vieläkin mutta en enää äidin onneks viihdy siinä kun ehkä 5 minuuttia kerrallaan. Aiemmin kun mä olin keinuun päässy, niin mähän en siitä suosiolla pois tullu. Joo kattokaas, mä tykkäsin siitä.

Mä tykkään kauheesti eläimistä, onneks meidän tutuilla on koiria niin pääsen paijaileen niitä kunnolla. Jostain syystä ne menee mua yleensä karkuun enkä mä pysy perässä vaikka kuinka yrittäisin. Kotona tykkään halailla ja paijailla mun pehmoleluja, ne on ihania.
Mitkään eläintarhat tai kotieläin puistot ei kuitenkaan oo mulle viä kivoja, koska mua alkaa kiukuttaan ihan hirveesti kun eläimiin ei pääse koskeen. Mä menisin mielelläni aitauksen läpi, eläinten sekaan.

Syöminen on ihan kivaa, kunhan toi äiti vaan vois tajuta että mä EN syö lusikalla vaan käsin. Mä en tykkää yhtään jos joku syöttää mua, sen kun erehtyy tekeen niin lopetan syömisen kokonaan. Kyllä mä äidin mieliks syön jukurtit ja muut litkut lusikalla, mutta kaikki muu vähääkään kokkareinen menee hyvin käsin. Äiti ei siitä tykkää, mutta ei se mitään.

Äitin mielestä mä oon ollu aina hyvä nukkuja. No, onhan se nukkuminen ihan kivaa. Mä en vaan tykkää nukkua muualla kun omassa sängyssä, jos äiti ei sitä jonain päivänä usko ja koittaa saada mut muualle kun kotiin nukkumaan, se huomaa sen kyllä äkkiä että ei olis kannattanu.
Unilla mulla on sellanen ihana asia kun tutti. Toista pyörittelen käsissä ja toisen laitan suuhun. Välillä päivällä äiti ei oo muistanu heittää peittoo tuttien päälle ja sit mä käyn kurotteleen niitä pinnojen välistä. Sen jälkeen meen olkkariin keikisteleen tutti suussa.

Tällänen mä oon.