Tukiverkosto ja sen tärkeys.

Muutamassa blogissa on lähiaikoina kirjotettu tukiverkostosta ja niinpä mäkin aloin näpytteleen meidän tukiverkostosta ja siitä, kenen kanssa itse oon ollu lapsena tekemisissä.

Voisin sanoo, että lapsien jälkeen vasta oon alkanu ymmärtään sitä, että oon oikeesti aika onnellisessa asemassa ihmisten suhteen, ketä mun ympärillä on. Koska mulla on ollu hyvä lapsuus ympärillä olevien ihmisten suhteen (ja muutenkin kaikinpuolin) en oo asiaa erikoisemmin ajatellu, muutakun että se on ihan normaalia. Oonpa huono selittään tätäkin asiaa, toki oon tiedostanu että kaikilla ei niin ole. Edes omat vanhemmat ei valitettavasti oo kaikilla ne ihan parhaimmat, tai ainakaan niiden teot tai tärkeysjärjestys, tai se että kaikille sukulaiset ei oo ollu niin läheisiä.

Mä ja mun sisarukset ollaan oltu aina paljon tekemisissä mun isovanhempien kanssa. Mulle se on ollu normaalia, samoin kun pidän normaalina sitä että mun vanhemmat näkee meiän lapsia vähintään kerran viikossa. Jollekkin se on paljon ja mä pidän sitä normaalina.
Me ollaan oltu hoidossa mun toisella mummolla, joka ei oo ollu sillon töissä. Oonkohan ollut 4 tai 5 vuotias kun oon mennyt päiväkotiin. Molemmilla mummuilla ja papoilla ollaan oltu yötä ja nähty muutenkin usein, sillain että henkilöt on muodostunu meille läheisiks. Toisten kanssa ollaan käyty Kyproksella sekä Tanskassa. Molemmilla on mökit ja siellä ollaan oltu melko paljon lapsina (mutta ylläri ylläri, teininä kiukuttelin aina mökille lähtöö vastaan)
Yläasteella kävelin usein mummulle ja papalle koulun jälkeen tunniks/pariks. Kouluun oli meiltä matkaa n.8km, joten linja-autolla kuljettiin ja niitä sai välillä odotella, mikäs sen parempi kun mennä heitä kattoon.

Meidän lähisuku on aika tiivispaketti. Ollaan tekemisissä mun vanhempien sisarusten+niitten perheitten kanssa, tokikaan ei yhtä paljon ja heitä nähään lähinnä synttäreillä/jos ollaan samaan aikaan mun vanhempien luona.

Napanuoraa äitiin ei oo taidettu vieläkään katkasta, sillä äiti ja iskä on mulle mahottoman tärkeitä. Joistain, ketkä ei oo niin paljon vanhempiensa kanssa tekemisissä, se tuntuu oudolta. Mä en tee mitään isoja päätöksiä IKINÄ, ennenkun oon soittanu äitille tai iskälle. Jos on jotain huolia ja murheita, välillä musta tuntuu että iskän ja äitin kanssa niistä on kaikkein parhain puhua. Ihmiset kehen luotan niin paljon kun kehenkään vaan voi luottaa, voin turvautua niihin ihan missä vaan.
Niistä koostuu meidän vahvin tukiverkosto. Parempaa mummua ja pappaa ei vois mun lapsilla olla <3
Mun mielestä on ollu ihana seurata varsinkin J:n ja mun vanhempien suhdetta, sitä miten tärkeiks ne on J:n elämään tullu. Jos alkaa viikkoo lähestyä siitä, että ei olla käyty siellä/ne meillä, niin alkaa J jo kaipaileen että nyt on ikävä mummua ja pappaa. Toki Pimulle ja niille kehittyy luultavasti ihan yhtä hyvä suhde, vielä Pimu ei vaan osaa puhua niin että ikävän kertois, enkä tiedä mahtaako ihan ajantajuakaan olla niin paljoo. Riemu on kuitenkin suuri kun mummun ja papan näkee ja itku tulee kun ne lähtee.

Mun mummut ja papat on onneks vielä tänäkin päivänä hyväkuntosia. Mulle tulee oleen todella, todella raskas paikka, sitten joskus kun ne ei enää täällä ole. Ihan yökylään ei lapset sinne mene, mutta J on kyllä ollu useamman kerran muutaman tunnin päivähoidossa heidän kanssa.

Asutaan kaikki samassa kaupungissa ja oon sellanen nössö kyllä, että täältä en pois muuttais ihan sen takia kun sukulaiset asuu täällä <3