Kahden äiti

...eikä kai pitäis unohtaa sitä, että myös yhden avovaimo...

Miten elämä on sitten muuttunut, kun toinenkin lapsi tähän maailmaan pullahti? Nopeesti mietittynä mä varmaan sanoisin että no en mä nyt tiiä onko se  ihan hirveesti muuttunu. Kyllä se vaan on.

Ihan ensimmäisenä muistan jo sairaalassa oltaessa kun E synty, niin tuli jotenkin hirveen huono-omatunto siitä että seuraavan kerran kun mennään kotiin J ei enää saa kaikkee huomioo itelleen vaan sen pitää jakaa meiän huomio. Onneks E kuitenkin nukku päivisinkin paljon, jos olis ollu koliikkivauva joka olis tarvinu jatkuvaa kanniskelua alko olis varmasti ollu miljoona kertaa rankempi.
En sanois että mulla on ollu synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta jonkinasteinen fiilikset maassa olo oli. Ei siihen osannu kuitenkaan etukäteen varautua mitä se on kun on uhmaikänen ja pieni vauva. Univelkaa alko tietysti taas kertyyn, siihenkään kun on vähän vaikee etukäteen varautua vaikka tiedossa olikin.

Jossain vaiheessa E alko itkeskeleen enempi kesken unien, se pulautteli runsaasti ja refluksin takia varmaan päikkäritkin keskeyty monesti. (kirjotan refluksista joskus oman postauksen) Sillon alko oleen hermot aika kireellä kun toinen vaan huusi, kunnes nukahti takasin. Monesti tuli helpommin tiuskastua isoveljelle jotain, vaikka olis voinu ensin nätimminkin kieltää jotain tekemästä.

Ekat kuukaudet mä oikeestaan vaan ootin että voikun E kasvais nopeesti niin kaikki olis helpompaa. Ennen me käytiin J:n kanssa usein leikkipuistoissa,no E ei suostunu vaunuissa nukkuun muutakun ne liikku joten sehän toi uuden haasteen ulkoilulle ja tämä mama sai taas itelleen huonot fiilikset kun J ei päässe ulos purkaan samanlailla energiaa kun ennen. E ei myöskää ihan pienenä viihtyny kauaa sitterissä vaan hereillä ollessa piti olla sylissä, senkin takia ootin että voikun aika menis nopeesti.

Parisuhde, mikä se on?? No ei kai nyt sentää, mutta en silti kyllä ainakaan sanois että meillä menee superhyvin puspuspusihanaa... noup. Mulla univaje vaikuttaa siten, että puran sen mieheen kiukuttelemalla ja tiuskimalla turhaakin turhemmista asioista kun se tulee töistä kotiin. oottaa varmaan aina innolla että työpäivä päättyy ja pääsee kotiin?!? ;D
Yhteistä aikaa meillä on kun muksut menee nukkuun, tosin yleensä mä painun itekkin kymmenen aikaan nukkuun joten se niistä yhteisistä leffailloista. Olis kiva kyllä mennä johonkin kahestaankin,meillä on vaan muksuille tasan yks hoitopaikka, joten meiän v.loppu menot on meny nyt lähinnä niin että toinen on menny kavereitten kanssa yhtenä v.loppuna ja toinen toisena. Molemmilla on aikalailla omat kaverit lukuunottamatta paria kaveripariskuntaa. Ehkä pitäis taas herätellä itteensä enemmän tästä äitiroolista ja muistaa myös se parisuhde mihin pitäis keskittyä. Mammautunu en onneks kokonaan oo, kavereita on tullu hyvin nähtyä. :)

Liikkuminen kaikkialle on haasteellisempaa nyt kun on vauva. E on tarkka rytmeistään ja myös mä koitan olla tarkka sen rytmeistä, J nyt on jo niin iso että selviää ilman päikkäreitä jos tarvii. Mä tykkäisin v.loppusintehä extempore "reissuja" perheen kanssa, vaikka ihan vaan että nyt lähetään shoppaileen/hoploppiin yms. Siinä on  taas vähän ollu nyt mulla siedettävää, että nää ei oikein enää onnistu. Kun J halutaan viedä johonkin, yleensä päivä sovitaan etukäteen ja E jää hoitoon mummun ja papan hellään huomaan.
J on myös jo niin iso että sen kanssa  pystyy lähteen vaikka syömään ravintolaan, sen saa hiljaseks puhumalla tai viime kädessä lahjomalla, E jos on päättäny että nyt meni hermot ja huudetan niin sehän sitten huutaa. Kerran ollaan E mukana käyty panchovillassa syömässä, se kerta onnistu oneks hyvin.

Miten kaksi lasta on sitten muuttanut elämää:
Minua katsoen EI äidin roolissa: J:n jälkeen mä upposin äitiyteen aika pitkäks aikaa, yökylään vieminen oli kauheen jännää eikä sitä raaskinu tehä usein ennenkun J kasvo. Kavereita näin lähinnä sillain kun ne kävi meillä.
Ennen toista raskautta aloin saamaan vähän omaakin elämää takas ja hoksasin kunnolla että vaikka on äiti ei mun tarvi nyhjätä vaan aina kotona, kyllä se lapsi pärjää hetken muakin. Se on helpottanu mua E:n syntymän jälkeen, että en taas uppoutunu kokonaan tähän vauvantuoksuseen elämään.
Minua katsoen kahden äitinä: Huono-omatunto puskee edelleen pintaan suht usein esikoisen takia, mietin onko sillä varmasti onnellinen lapsuus kun ei oo saanu olla pidempään ainoona lapsena.
Minua katsoen puolisona: Varmaan aika paljon, tilalle on tullu kiukkunen ja väsynyt naikkonen :D Toisaalta taas läheisyyden kaipuu iltasin on ehkä suurentunu, ihanaa kun on saanu muksut nukkuun niin käpertyä hetkeks kainaloon ja nauttia hiljasuudesta :)