Päiväkoti ahdistus

Kirjotuksen tarkotuksena ei oo nyt arvostella päiväkotia, tai muitakaan hoitomuotoja. Saatika sitten muita vanhempia kenen lapset on hoidossa. Kirjotuksen tarkotuksena on ainoostaan, päästä purkaan omia ajatuksia ja ahdistusta asiaa kohtaa.

J:n kanssa aikoinaan päiväkodin alotus kävi niin vauhdilla, että kunnon tutustumiskautta ei saatu. Osaltaan varmaan sen takia, sopeutuminen sinne kesti niin kauan.
Nyt olisinkin halunnut muutaman viikon rauhallisen laskun päiväkoti elämään. Ensin käydä yhessä tutustamassa, sitten lapset alottais parilla tunnilla yksinään ja siitä sais pikku hiljaa pidennettyä aikaa. Eikä niin että lapset sinne suoraa 8h päivä.

J on jo sen verran iso, että hänen puolestaan ei tarvi jännittää niin paljoo. Se ymmärtää kun kerron, että äiti menee kouluun ja hakee heti koulun jälkeen pois.
Mutta Pimu, se pikku palleroni :'( Mä en voi olla miettimättä, mitä pienen ihmisen päässä liikkuu kun se riuhtastaan turvallisesta kotielämästä, uuteen ja pelottavaankin paikkaan. Ihmiset on vieraita, ja niiden sylissä pitäis harmitusitkut itkee ja saada puhallukset pipeihin. Miten se osaa käsitellä asiaa, että äiti jätti mut tänne eikä raukkapieni ymmärrä minkä takia. Entäs sitten, kun se alkaa käsittään että sinnehän joutuukin 5pv/viikossa eikä loppua näy.

J:lle en koe enää päiväkodista olevan haittaa. En ajattele sen olevan hyödyksikään, koska kerhossa saa varmasti samoja valmiuksia mitä päiväkodissakin. J:n elämä ei varmasti mullistu tästä niin paljoa, vaikka toki hänelläkin tulee suuri ero sitten olemaan, kun ei enää kotona äidin kanssa vietä suurinta osaa päivästään.

Mä koitan saada päähäni sitä kunnolla, että nyt on se aika kun pitää muistaa nauttia ihan täysillä näistä viimesistä hetkistä, kun vietetään kaikki päivät yhessä. Se olis vaan niin kovin helpompaa itekkin tajuta kunnolla, kun sais varmuuden että alkaako se koulu vaiko ei.
Ei enää myöhäsiä aamuja, rauhallisia aamupaloja ja yöpuvuissa hillumista. Lattialla makoilua ja leikkimistä, kirjojen lukemista ja päiväunille viemistä.
Pimu on kyllä erittäin hankalassa iässä, sanoisinki että on aika tyytymätön moneen asiaan. Sen suhteen voin myöntää, että luultavasti päivät menis helpommin mulla, kun olisinkin koulussa osan aikaa. (Selvennyksenä, helppous ei kuitenkaan ikinä olis mulle syy pistää lapsia hoitoon)

Mä en enää ikinä tuu saamaan tätä aikaa takasin. Tää on jotain niin kovin arvokasta, minkä perään tiedän jo nyt haikailevani sitten, kun toisenlainen arki koittaa.

Ahdistaako muita töihin/kouluun meneminen ja lapsien hoidon alottaminen, vai ootteko ihan hyvillä mielin menossa?